Minäpystyvyys – avain lapsen ahdistuksen ehkäisyyn
Kun rakkaus estää kasvamasta – miksi lapsi tarvitsee pettymyksiä ja pieniä epäonnistumisia
Vanhemmat haluavat lapselleen yleensä hyvää – tai jopa vain parasta. Me toivomme, että lapsen tie olisi tasainen ja kivuton, että kukaan ei satuttaisi, että kaikki sujuisi.
Siksi raivaamme esteitä, silitämme säröjä sileiksi ja tarjoamme nopeita ratkaisuja – ennen kuin kipu ehtii koskettaa. Näin toimien haluamme suojella, turvata ja auttaa.
Hyvää tarkoittaen saatamme huomaamattamme estää jotakin tärkeää syntymästä: lapsen uskoa itseensä.
Kun mikään ei saisi mennä pieleen
Jos lapsi ei saa koskaan pettyä, epäonnistua tai huomata, ettei elämä aina mene toiveiden mukaan, hänelle ei synny kokemusta siitä, että pettymyksistä selvitään.
Sen sijaan voi syntyä pelko, jota lapsi ei osaa itse edes sanoittaa:
“Entä jos en osaakaan? Entä jos en pärjää ilman apua?”
Toisaalta, turvallinen pettymys on aivan erilainen kuin trauma. Se on pieni arjen epäonnistuminen, joka tapahtuu rakastavassa ilmapiirissä.
Parhaimmillaan se on vanhemman sanoittama kokemus: “Et onnistunut VIELÄ.”
Juuri sellaiset tilanteet rakentavat minäpystyvyyttä, jota Albert Bandura kuvaa uskona omaan kykyyn selviytyä, vaikuttaa ja oppia.
Vaikka elämän haasteet eivät katoa, niitä voi oppia kantamaan
Kun aikuinen poistaa kaikki esteet lapsen tieltä, hän saattaa tahtomattaan viestittää: “Sinä et selviä tästä yksin.”
Lapsi ei silloin pääse harjoittelemaan elämän pienissä mittakaavoissa sitä, mitä elämä lopulta kuitenkin aina tarjoaa: vastoinkäymisiä, epävarmuutta ja pettymyksiä.
Läsnäoloa, ei pelastamista
Aikuisen tehtävä ei ole estää vaikeita hetkiä, vaan olla siinä läsnä ja tukena, kun ne tapahtuvat. Tukea, sanoittaa, lohduttaa. Ja samalla antaa lapselle kokemus: “Minä voin itkeä, mutta minä myös kestän.”
Lapsi saa turvallisesti kokemuksen siitä, että aina ei kaikki ole kivaa ja helppoa, vaan välillä tulee haastavia kohtia eteen, ja niistäkin selvitään.
Lapsen kasvua tukeva rakkaus ei ole esteiden raivaamista – vaan rinnalla kulkemista
Rakkaus on rajoja, rakenteita ja rohkaisua.
Se on myös sitä, että uskaltaa katsoa, kuinka lapsi pettyy, itkee ja sisuuntuu – ja pysyy vieressä ilman, että ottaa kokemusta pois.
Lisäksi se on luottamusta siihen, että lapsen on tärkeää päästä kokeilemaan, epäonnistumaan, yrittämään uudestaan.
Lapsen kasvua tukeva rakkaus on myös lapsentahtista. Kaikki eivät ole reippaita, ulospäin suuntautuneita ja aktiivisia heti. Sen sijaan osa tarvitsee turvallisuuden tunteen siitä, eettä saa osallistua omassa tahdissaan – sitten kun siltä tuntuu. Tätä puolestaan on vanhempien opittava sietämään.
Kun lapsi oppii, että hän pystyy, hän ei tarvitse täydellistä maailmaa ympärilleen – riittää, että hänellä on luja luottamus itseensä.
Vahva itseluottamus ankkurina elämän myrskyissä
Yhteenvetona voidaan todeta, että aidosti rakastava kasvatus ei tarkoita lapsen elämän silottamista täydelliseksi.
Pikemminkin se tarkoittaa turvallisen tilan luomista, jossa lapsi saa harjoitella elämän aaltoja – iloja ja pettymyksiä – tietäen, ettei ole yksin.
Antamalla tilaa pienille epäonnistumisille ja tukemalla niistä nousemista, me vanhemmat kylvämme siemenen lapsen uskoon omiin kykyihinsä.
Tämä itseluottamus, tuo sisäinen kompassi, on korvaamaton apu elämän myrskyissä.
Se on lahja, joka kantaa pitkälle aikuisuuteen – paljon kauemmas kuin yksikään raivattu este tai vältetty kolhu.