Lapsuus ilman
hyväksyvää katsetta
Millainen oli lapsuus ilman hyväksyvää katsetta? Kaikki oli näennäisesti kunnossa. Katto pään päällä, puhtaat vaatteet, ruokaa pöydässä. Mutta jotain puuttui: lämpöä, lohtua, kiinnostusta, lupaa olla pieni ja keskeneräinen. Moni aikuinen kantaa mukanaan lapsuudesta tunnetta näkymättömyydestä – ja sen seurauksia omaan arvoon, ihmissuhteisiin ja sisäiseen puheeseen.
Lapsuudesta jäi nähdyksi tulemisen nälkä
Jos lapsen omanarvontunto ei pääse kehittymään turvallisessa, emotionaalisesti vastaanottavaisessa ympäristössä, saattaa mieleen jäädä syvä nälkä nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta. Tämä voi aikuisuudessa näyttäytyä esimerkiksi rikkovina ihmissuhteina, taipumuksena tyytyä huonoon kohteluun tai vaikeutena asettaa ja pitää kiinni omista rajoista.
Se voi näkyä aikuisena tyytymisenä kanssaihmisiltä saatavaan huonoon kohteluun ja jopa ajatukseen siitä, ettei ansaitse parempaa.
"Se, mihin lapsena tottui, ei ole sama kuin se, mihin aikuisena pitää jäädä."
Polkuja on monia
Tunteilta vajaa kasvuympäristö voi olla monenlainen. Ehkä kotona oli autoritatiivinen vanhempi, jonka jyrkkä tapa ilmaista asioita tukahdutti lapsen oman äänen. Ehkä perheessä oli kroonisesti sairas läheinen, jonka tarpeet veivät kaiken huomion. Tai ehkä vanhemmat olivat omien haasteidensa keskellä niin kuormittuneita, ettei tilaa lapsen tunteille yksinkertaisesti ollut. Lapsi oppii silloin nopeasti pärjäämään, pienentämään itseään ja kätkemään tarpeensa.
Tällaisessa ympäristössä ei ole tilaa opetella tunteiden sanoittamista, turvallista itsensä ilmaisua – joskus ei edes mahdollisuutta pysähtyä kysymään, kuka minä olen ja mitä tarvitsen. Tila täyttyy selviytymisestä.
"Mutta vaikka lapsuudessa ei olisi saanut tilaa kasvaa omana itsenään, aikuisena voi alkaa rakentaa uutta – askel kerrallaan, lempeydellä ja rohkeudella."
Aikuisena meillä on mahdollisuus alkaa opetella uudelleen: itsekunnioitusta, rajoja, itsemyötätuntoa. Pienet askeleet voivat ajan myötä kasvaa suuriksi harppauksiksi. Itsetunto ja omanarvontunto eivät ole pysyviä tiloja – ne ovat matkoja, joilla jokainen askel merkitsee.
Tärkeintä on tulla tietoiseksi. Vasta silloin voi alkaa tehdä korjauksia, jotka vievät kohti elämää, jossa on tilaa olla näkyvä, kuultu ja arvokas – juuri sellaisena kuin on.