Saako suuttua, saako surra?
Asiakas kysyi minulta hiljattain, onko ok tuntea vihaa ja katkeruutta, kun joutuu lähtemään pitkäaikaisesta työpaikastaan muutosneuvottelujen seurauksena. Saako mielessään jopa toivoa pahaa yritykselle, joka on hoitanut huonosti niin ihmisten kuin asioidenkin hoitamista? Saako olla pettynyt siihen, ettei yrityksen johto ollutkaan ajan tasalla ja kyennyt rakentamaan kestävää liiketoimintaa? Samaan aikaan hän totesi, ettei halua toivoa pahaa työkavereilleen, mutta on vain todella pettynyt saamaansa kohteluun.
Keskustelimme siitä, miten nämä tunteet eivät ole vain sallittuja vaan tilanteessa täysin ymmärrettäviä. On inhimillistä, että kokee vihaa, surua, pettymystä – ja että tunteet voivat vaihdella toivosta epätoivoon, raivosta realismiin, lamaantumisesta toimintaan. Moni jää kaipaamaan työyhteisöä, työkavereita ja tuttuja rutiineja. Samalla mieli saattaa jo harhailla seuraavissa askelissa: miten pärjään, mitä seuraavaksi, kuka olen nyt?
Kun työsuhde päättyy yllättäen, epäoikeudenmukaiselta tuntuvalla tavalla tai jopa epäinhimilliseltä tuntuneen “keskustelun” jälkeen, ihminen ei menetä vain työtään, vaan usein myös osan identiteettiään. Tutun arjen mukana katoaa rytmi, rooli, ja kenties merkityksellisyyden kokemus. Välillä surettaa eniten se, ettei hyvä työ saanutkaan jatkua. Tai että pitkän uran jälkeen tuntee olevansa ulkopuolinen omassa elämässään.
Suru voi olla hiljaista, piilotettua tai näkyvää. Joku sisuuntuu ja lähtee määrätietoisesti eteenpäin. Toinen lamaantuu, kolmas kadottaa ammatillisen itsetuntonsa ja neljäs näyttää porskuttavan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki reaktiot ovat sallittuja. On hyvä muistaa, että kriisin keskellä ei tarvitse tietää, miten tästä selvitään – riittää, että antaa itselleen luvan tuntea.
Toimeentulon ja tulevaisuuden huoli saattavat kuitenkin viedä tilaa surun käsittelyltä. Silti tunne ei katoa. Se vain odottaa. Moni huomaa vasta viikkojen tai kuukausien päästä, miten paljon jäi käsittelemättä, kun piti toimia ja pärjätä. Jos mahdollista, yritä antaa surulle pieni hetki tilaa päivittäin – vaikka kymmenen minuutin kävelyllä tai kirjoittamalla ylös ajatuksia. Myös puhuminen auttaa, oli se sitten ystävän, vertaistuen tai ammattilaisen kanssa.
Entä se viha? Sekin saa olla. Se kertoo, että jotain tärkeää on menetetty tai että rajoja on rikottu. Joskus viha voi toimia jopa moottorina – haluna puolustaa itseään, vaikuttaa epäkohtiin tai tehdä jatkossa toisin. Tärkeintä on, että tunnetta ei tarvitse hävetä. Sen sijaan sen voi ottaa vastaan uteliaasti: mitä tämä tunne kertoo minulle?
Muutosneuvottelujen jälkimainingeissa mieli on usein sekä kriisissä että liikkeessä. On täysin inhimillistä surra, suuttua, lamaantua tai ryhtyä toimeen. Tärkeintä on antaa itselleen lupa tuntea – ja muistuttaa itseään siitä, että tämäkin myrsky menee ohi, vaikka juuri nyt ei vielä tiedä miten.
Ja kun myrsky lopulta tyyntyy ja taivas on jälleen sees, meillä on mahdollisuus katsoa taaksepäin ja eteenpäin yhtä aikaa. Voimme ottaa kokemamme suuntaviivaksi: millaista johtajuutta ja työyhteisöä kohti haluamme tulevaisuudessa suuntautua? Mitä sellaista hyvää menetetyssä työyhteisössä oli mitä haluaisimme jatkossakin elämässämme säilyttää – ja mitä puolestamme emme enää halua mukaamme kantaa? Jokainen kokemus voi olla myös peili ja kompassi, joka auttaa suuntaamaan kohti mielekkäämpää, kestävämpää työelämää.